Fred keräsi paperit kirjoituspöydältään ja työnsi ne laatikkoon. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja sulki silmänsä. Alhaalta kadulta kuului liikenteen melu vaimeana, yksitoikkoisena kohinana.
Jälleen oli työpäivä takanapäin. Yksitoikkoinen työpäivä, joka ei koskaan tarjonnut minkäänlaista vaihtelua. Joka aamu hän tuli säännöllisesti töihin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Ruokatunnilla hän kävi syömässä läheisessä baarissa ja palasi sen jälkeen takaisin työhön. Tuhansia samanlaisia päiviä hän oli viettänyt tässä tunkkaisessa virastossa. Vasta kahdentoista vuoden kuluttua hän pääsisi eläkkeelle ja kaksitoista vuotta on pitkä aika. Siihen mahtuu vielä tuhansia yksitoikkoisia työpäiviä.
Fred havahtui mietteistään käytävästä kuuluvaan hälinään, otti naulakosta popliinitakkinsa ja auringon haalistaman hattunsa. Ovella hän loi vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen ennen kuin astui käytävään.
Ulkona Fred liittyi ihmisvilinään, mutta hautausmaan kohdalla hän kääntyi ja lähti hitain askelin kulkemaan pitkin hiekkakäytävää. Kevyt tuuli heilutti puiden oksia ja auringonsäteet vilkkuivat niiden lomitse. Sieltä täältä kuului yksinäisen linnun kutsuva liverrys.
Täällä on kaikki niin rauhallista, Fred ajatteli. Tänne minäkin joudun aikanaan eläkevuosieni 10 käännyttyä yöhön. Eläkevuodet, Fred hymähti. Tuskin nekään antavat elämälleni sisältöä. Elämäni on silloinkin yhtä yksitoikkoista kuin nyt. Virastotyön asemasta työskentelen puutarhassa ja iltaisin istun kotona lukemassa tai katsomassa vaimon kanssa televisiota. Koskaan minulle ei tule tapahtumaan mitään erikoista.
Fred kohautti hartioitaan. Minähän olen kuin pikkupoika, joka kaipaa seikkailua, hän ajatteli. Nuorten maailma on toisenlainen kuin meidän vanhojen, jotka vietämme yksitoikkoista elämää päivästä toiseen.
Äkkiä Fred pysähtyi. Outo, merkillinen humina tunkeutui hänen korviinsa. Se alkoi vaimeana kuin tuulen henkäys, mutta se voimistui. Se muuttui kimeämmäksi ja kasvoi vähitellen korvia vihlovaksi vinkunaksi. Fred painoi kädet korvilleen, mutta sekään ei auttanut. Ääni tuntui olevan yhtä aikaa hänen sisällään ja ympärillään. Fred tunsi putoavansa. Hän syöksyi pimeässä tyhjyydessä ja koko ajan ääni vihloi hänen rumpukalvojaan. Sitten kaikki oli hiljaista.
Fred seisoi samalla paikalla hautausmaan hiek-kakäytävällä, mutta kaikki hänen ympärillään oli jotenkin outoa ja erilaista kuin aikaisemmin. Aurinko paistoi kuten ennenkin, mutta linnut olivat vaienneet. Kadulta ei kuulunut enää liikenteen melua ja vallitsi outo, pelottava hiljaisuus.
Tuuli huojutti hiljaa puita.
Mitä minulle tapahtui? Fred ajatteli. Miksi täällä on näin hiljaista? Hän lähti nopeasti kävelemään eteenpäin. Hänen oli päästävä pois hautausmaalta, pois tämän oudon hiljaisuuden keskeltä. Hetken kuljettuaan Fred kuitenkin hidasti askeleitaan ja pysähtyi hämmästyneenä erään hautakiven ääreen.
FRED BROWN
Syntynyt 30.7.1912
Kuollut 14.8.1985
ALICE BROWN
Syntynyt 12.4.1917
Kuollut 19.3.1987
Frediä puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä.
Hautakivessä oli hänen nimensä. Ja hänen vaimonsa nimi. Syntymäajatkin olivat oikein. Mutta kuollut, kuollut? Mitä tämä tarkoitti? Nythän oli vuosi 1968.
Fred lähti juoksuun.
Hänen oli päästävä pois hautausmaalta, pois oman hautansa läheisyydestä. — Pois! Pois! hän huusi ja säikähti oman äänensä kaikua hautausmaan hiljaisuudessa.
Fred juoksi ulos hautausmaan portista eikä pysähtynyt ennen kuin tunsi olevansa riittävän kaukana omasta haudastaan. Kadut olivat autiot. Ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Fred pani merkille, että kaikki kellot liikkeiden yläpuolella olivat pysähtyneet.
Mitä minulle on tapahtunut? Fred ajatteli. Korvia vihlova ääni, hiljaisuus ja hautakivi jossa oli heidän nimensä? Ja kuolinvuodet? Miksi ainoatakaan ihmistä ei liiku kadulla? Frediä puistatti ja kylmä hikivirta juoksi pitkin hänen selkäänsä. Vähän väliä hän kuivasi nenäliinalla hikistä otsaansa.
KOLMAS MAAILMANSOTA SYTTYNYT! Käytössä ennenkuulumattoman tehokkaat aseet, jotka tuhoavat vain ihmiset ja eläimet! Onko tuomiopäivä koittanut? kertoivat lehtien otsikot tupakkakaupan rikkoutuneessa ikkunassa. Fred kumartui ja katsoi lehden päivämäärää. 4. marraskuuta 1993.
Oliko tämä unta? Fred nipisti itseään ja parahti kivusta. Ei, tämä ei ollut unta. Kaikki oli niin todellista. Mutta vuosiluvut hautakivessä ja lehdessä? Autiot kadut?
— Onko täällä ketään? Fred huusi. Ääni kajahti outona aution kaupungin hiljaisuudessa. Kaiku kiiri hetken pitkin katuja ja sitten oli taas hiljaista.
Vinkuva ääni, jonka Fred oli kuullut hautausmaalla, alkoi uudelleen. Fred painoi kädet korvilleen, mutta se ei auttanut. Ääni raastoi hänen rum-pukalvojaan ja tunkeutui lamaannuttavana hänen hermostoonsa.
— Ei! Ei enää! Fred huusi. — Missä kaikki ihmiset ovat? Kuuletteko? Vastatkaa? Lopettakaa tämä ääni! En kestä enää!
Ääni voimistui ja jälleen Fred tunsi putoavansa läpi tyhjyyden. Talot häipyivät hänen ympäriltään ja Fredistä tuntui kuin hän olisi pudonnut loputtomasti.
Fred havahtui ja huomasi olevansa puolipallon muotoisessa huoneessa. Sen seinä oli alumiinin tapaista metallia, mutta paljon kovempaa. Fred kiersi hitaasti huoneen ympäri. Metalli tuntui kylmältä hänen hikisen kätensä alla. Missään ei näyttänyt olevan ovea eikä muutakaan ulospääsytietä. Äkkiä kuului surinaa ja osa seinästä alkoi hitaasti liukua sivuun. Fred astahti epäröiden kohti seinään ilmestyvää aukkoa.
— Tervetuloa vuoteen 2968.
Mies oli suunnilleen Fredin kokoinen ja hänellä oli yllään vartalon mukainen, joustavasta kankaasta valmistettu puku, joka ulottui kaulasta nilkkoihin. Jalassa miehellä oli jonkinlaiset mokkasiinin tapaiset jalkineet. Kasvonpiirteet olivat miellyttävät ja ystävälliset, mutta tästä huolimatta niistä tuntui heijastuvan eräänlaista kovuutta.
— Valitan keskeytystä matkassanne, mutta laitteissamme sattui pieni häiriö, jonka vuoksi meidän oli suljettava ne hetkeksi. Mutta suokaa anteeksi, taisin unohtaa esitellä itseni. Olen Richard Stark, Telluksen tieteellisen tutkimuslaitoksen johtaja.
— Fred Brown, Fred vastasi konemaisesti ymmärtämättä yhtään mitään.
— Kuten äsken mainitsin, olette siirtynyt ajassa tuhat vuotta eteenpäin, Stark jatkoi. — Valitettavasti liikuitte katkon aikana paikaltanne, joten meillä meni hieman aikaa teidän paikallistamiseenne.
Hitaasti Fred alkoi käsittää. Tämä mies oli tulevaisuudesta, tai oikeammin hän oli menneisyydestä. Miehen mainitsema keskeytys matkassa oli varmaan se, jolloin hän oli nähnyt oman hautansa, aution kaupungin ja uutiset sodasta.
— Onko minulla minkäänlaista mahdollisuutta päästä takaisin omaan aikaani? Fred kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, sillä häntä kauhistutti ajatus, että hän joutuisi viettämään lopun elämäänsä tulevaisuuden outojen ihmisten parissa.
— Kyllä, Stark vastasi, — mutta kaikki aikanaan.
Stark johdatti Fredin suureen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä mittareita ja säätöpöytiä. Hitaasti Fred alkoi voittaa pelkoaan. He istuutuivat pehmeisiin, upottaviin tuoleihin ja Stark tarjosi Fredille jotain kellertävää juomaa. Se maistui kirpeältä, mutta ravitsevalta ja virkistävältä. Fred tunsi olonsa kevyeksi.
— Kuinka aikakone on mahdollinen? Fred uteli.
— Tiedemiehethän ovat todenneet ajassa siirtymisen mahdottomaksi.
— Teidän aikanne tiedemiehet, mutta silloin tiede oli vielä alkeellista meidän mittapuittemme mukaan. Aika on ulottuvuus. Säätelemällä tiettyjä kosmisia säteitä, jotka ovat täysin tuntemattomia teidän aikanne tiedemiehille, ja kohdistamalla ne samaan pisteeseen saamme aikaan ulottuvaisuus-kuplan, jonka avulla voimme siirtää ihmisiä ja esineitä ajasta toiseen.
— Silloinhan myös te voitte siirtyä mihin aikaan tahansa.
— Valitettavasti emme vielä, mutta mahdollisesti hyvin pian. Laitteemme on vielä kokeiluasteella. Tekin olette eräänlainen koekaniini, niin kuin teidän aikananne on kai tapana sanoa. Aikaisemmin emme ole onnistuneet siirtämään tänne vielä mitään tuhannen vuoden takaa.
Fred ajatteli häkkiin teljettyjä apinoita ja marsuja, joita hän oli nähnyt tutkimuslaitoksista otetuissa valokuvissa. Hän tunsi itsensä hyvin pieneksi ja mitättömäksi.
— Tulevaisuuteen emme ole vielä onnistuneet siirtämään ulottuvaisuuskuplaamme, ehkä se on täysin mahdotontakin, Stark jatkoi. — Mutta jos onnistumme siinä, tulee kaikki olemaan paljon yksinkertaisempaa. Tiede voi kehittyä vuodessa satoja, jopa tuhansia vuosia eteenpäin. Vielä muutamia onnistuneita kokeita ja uskallamme lähettää oman miehemme tutkimusmatkalle menneisyyteen.
— On siis olemassa mahdollisuus, etten pääse takaisin omaan aikaani? Fred kysyi.
— Ikävä kyllä on, Stark myönsi.
Frediä puistatti ajatus, että hän joutuisi vieraaseen aikakauteen tai jäisi leijailemaan loputtomaan, pimeään tyhjyyteen. Stark tuijotti häntä täysin tunteettomasti. Hänelle Fred oli vain koe-eläin, ei mitään muuta. Hän oli ihminen, joka oli kuollut jo kauan sitten. Starkin mielestä Fred oli samanlainen eloton kappale kuin kivet tai esineet, joita he olivat siirrelleet ajasta toiseen.
Fred pelkäsi, mutta hänen mieltään askarruttivat lukuisat kysymykset. Hermostuneesti hän vaihtoi asentoa. Stark tuijotti Frediä vaiti ja hänen huulillaan käväisi hymyn tapainen. Ikään kuin arvaten Fredin ajatukset hän kysyi: — Haluaisitte varmaan tietää mitä maailmassa on tapahtunut tuhannen vuoden aikana?
— Kyllä, Fred myönsi ja ajatteli autiota kaupunkia. — Mitä tarkoitti sota vuonna 1993?
— Se oli koko maapallon kohtalo. Silloin olisi voinut aloittaa ajanlaskun kokonaan alusta. Sodan jälkeen ei ole enää ollut kuin yksi valtio, Tellus, ja se käsittää koko maapallon.
— Mikä se uusi ase oli?
— Sitä ei kukaan enää tiedä. Ne harvat, jotka säilyivät hengissä, olisivat voineet sen kertoa, mutta he veivät salaisuuden mukanaan hautaan jättämättä sitä jälkipolville. He eivät halunneet saman enää toistuvan. Mikäli tiedän, se oli eräänlainen pommi, joka sisälsi jonkinlaista säteilyä tai kaasua. Ase kuitenkin ryöstäytyi irti käyttäjiensä käsistä ja tuhosi ihmiset ja eläimet maapallolta. Ne harvat pelastuneet, jotka työskentelivät eristetyssä maanalaisessa tutkimuslaitoksessa, osasivat keinot säilyä hengissä. Kokonaisen vuoden he elivät maan alla valmistaen itselleen happea ja synteettistä ravintoa, ennen kuin he uskaltautuivat ulos ”Noakin arkistaan”.
Sivuovesta astui mies huoneeseen keskeyttäen Starkin selostuksen.
— Kaikki valmista kokeen toisen vaiheen aloittamiseen, mies ilmoitti.
— No niin, nyt teidän on aika palata omaan aikaanne, Stark sanoi kääntyen Fredin puoleen.
— Mutta ellen pääsekään takaisin?
— Sille asialle emme voi mitään, Stark vastasi tunteettomasti. Kaikki on laskettu kylläkin tarkkaan. Teillä on vain minimaalinen mahdollisuus poiketa ajassa.
— Mutta jos erehdytte esimerkiksi muutamalla vuodella, niin silloin on olemassa myös kaksoisolentoni.
— Tuon te olette lukenut science fiction -romaaneista, Stark naurahti. — Se ei ole mahdollista. Te olette nyt vuodessa 2968. Missään muussa ajassa teistä ei ole olemassa mitään. Jos hautanne avattaisiin, se todettaisiin tyhjäksi.
— Kuinka se on mahdollista? Fred ihmetteli.
— Kerroinhan jo teille että aika on ulottuvaisuus. Kosmisten säteiden vaikutuksesta kaikki se, mitä teistä on jäljellä jossain muussa ajassa, siirtyy tähän ulottuvaisuuteen. Sieltä me sitten poimimme teidät tänne.
Jos erehdymme palauttamisessanne esimerkiksi vuodella, niin kaikki muukin siirtyy, ja te voitte siitä hetkestä alkaen jatkaa normaalia elämäänne… Nyt teidän on kuitenkin aika lähteä.
Stark puolittain työnsi Fredin metalliseinäiseen huoneeseen ja seinä liukui umpeen Fredin takana. Frediä pelotti. Jospa Stark sittenkin erehtyi.
Toisessa huoneessa Stark käveli säätöpöydän ääreen ja painoi erästä nappia. Sivuovesta juoksi useita miehiä huoneeseen asettuen säätöpöydän ääreen.
— Onko aika laskettu? Stark kysyi.
— Kyllä. Siirron on tapahduttava täsmälleen seitsemän minuutin ja kolmenkymmenenkahden sekunnin kuluttua. Epäonnistumisen mahdollisuutta ei ole.
— Hyvä. Säteet X, Y ja Z.
— Valmiina.
— Kohdistakaa pisteeseen K. Säteet G, H ja N.
— Valmiina.
— Kohdistakaa pisteeseen K. Säde A.
— Valmiina.
— Kohdistakaa pisteeseen K ja siirtäkää säätö pöytääni.
— Kaikki valmiina. Säteet kohdistettu ja tarkistettu. Siirtoon aikaa tasan puoli minuuttia.
Metallinen ääni alkoi laskea aikaa.
— 28, 27, 26, 25, 24, 23…
Stark tarttui säätöpöydässään olevaan punaiseen vipuun.
— Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, NOLLA.
Stark vetäisi vivusta.
Fred kuuli vinkuvan äänen kasvavan korvissaan. Se tunkeutui hänen aivoihinsa ja Fred tunsi kevyen värinän kehollaan. Ääni oli yhtä aikaa hänen sisällään ja ulkona. Sitten huone katosi hänen ympäriltään ja hän putosi. Hän syöksyi pää edellä läpi mustan tyhjyyden.
Sitten oli kaikki hiljaista.
Fred seisoi hautausmaan hiekkakäytävällä. Kevyt tuuli heilutti puiden oksia ja auringonsäteet vilkuttivat niiden lomitse. Sieltä täältä kuului yksinäisen linnun kutsuva liverrys. Fred hengitti hetken raitista ilmaa ja alkoi kävellä kotiinpäin.
— Hei, sinähän olet aikainen tänään! Alice huudahti keittiöstä Fredin tullessa kotiin. Siitä hyvästä saat odottaa ruokaa vielä kymmenen minuuttia.
Fred vilkaisi kelloaan. 16.04. Minähän lähdin töistä vasta 16.10, hän ihmetteli. Mitä minulle oikeastaan tapahtui?
Viheltävä ääni. Hautakivi. Tulevaisuus. Stark. Oliko kaikki vain mielikuvitusta? Olenko uneksinut keskellä päivää? Mutta kaikki tuntui niin todelta. Ja vielä tämä kellon aikakin. Olenko minä ollut vuodessa 2968?
— Alice, mikä vuosi nyt on?
— Mitä sinä höpiset? Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin.
— Mutta minä kysyinkin sinulta, Fred tuskastui. Alice tuli keittiöstä kantaen höyryävää keittokul-hoa.
— No jos välttämättä haluat minun sanovan sen. Tänään on vuosi 1968, kesäkuun neljästoista päivä, kello 16.09, Alice vastasi vilkaisten kelloaan.
— Riittääkö?… Mutta Fred, mikä sinua vaivaa? Olet aivan kalpea. Oletko sairas?
— Ei minua mikään vaivaa. Olen vain vähän ylirasittunut.
Seikkailu oli siis kuitenkin totta. Siitä ei ollut epäilystäkään, Fred ajatteli. Minut siirrettiin tuhat vuotta eteenpäin ja palautettiin takaisin. He erehtyivät ajassa vain muutaman minuutin. Ihmeellistä. Alicelle ei kuitenkaan kannata kertoa mitään, eikä muillekaan. He luulisivat vain että olen tullut hulluksi ja minulle naurettaisiin. Kuitenkin tiedän milloin kuolen. Ja milloin Alice kuolee. Miltä tun-tuukaan elää kun tuntee kuolinpäivänsä?
— Fred syömään! Nukutko sinä seisaaltasi? Alice huudahti. — Olet varmaan sairas. Syötyäsi sinun on mentävä sohvalle lepäämään.
Fred istuutui pöytään. Huomenna, hän ajatteli. Huomenna menen taas takaisin rauhalliseen toimistoon, missä ei koskaan tapahdu mitään erikoista. Mitä minä taas toivoinkaan tänään; että jotain tapahtuisi, ettei elämä olisi niin yksitoikkoista. Nyt minulle on totisesti jo tapahtunut tarpeeksi.
Fred naurahti itsekseen ja alkoi syödä.
Комментариев нет:
Отправить комментарий